Suomi Talo
All County Funeral Home and Crematory
KK Car

Amerikan Uutiset - Uutisarkisto

kesä 8, 2019

Mummon kammari-kolumni: Unelmavarasto


Mummo muistelee kotiäidin unelmiaan 1970-luvulla kun omat ja naapurin pojat viilettivät pitkin pihoja Pirkkalassa.

’Piilotin unelmani takaraivooni, se oli ainoa turvallinen paikka talossa. Aika ajoin otin ne esiin ja leikittelin niillä uskaltamatta paljastaa niitä kenellekään muulle, koska ne olivat hauraita ja saattaisivat mennä rikki.’

 Löysin tämän Erma Bombeckin, amerikkalaisen perheenäidin ja kirjailijan, ajatelman jo kauan sitten. Se sykähdytti, puhutteli minua niin, että muistan sen melkein sanasta sanaan ulkoa. Erma oli hyvin suosittu kolumnisti, joka ei teeskennellyt olevansa täydellinen missään suhteessa. Hänen pakinansa olivat arkirealismia ihan sananmukaisesti ja siksi varmaan niin suosittuja.

 Kun meidän pojat olivat pieniä, kouluikäisiä, tuntui juuri tuollaiselta: ei turvallista paikkaa talossa edes omille ajatuksille, paitsi yöaikaan, kun kaikki muut nukkuivat. Kun nuorimmainen oli vauva, meillä oli hänen lisäkseen 7-, 11- ja 13-vuotiaat pojat. Legoja, lelulautoja,  urheiluvälineitä ja ajoittain lemmikkieläimiäkin hamstereista alkaen oli suloisena sekamelskana huusholli täynnä. Talo näytti ajoittain anopin mukaan mustalaisleiriltä.

Pojat olivat kasvuiässä ja kuluttivat sekä ruokaa että vaatetta. Onneksi kukaan heistä ei ollut kovin merkkitietoinen ja vaativa, joten kotitekoiset vaatteet kelpasivat melko pitkälle. Ainakaan he eivät valittaneet ja olen siitä kiitollinen. (Ommellessa voi hyvin kasvatella niitä takaraivoon säilöttyjä haaveita!) Vanhin lapsi kävi harjaantumiskoulua ja kulki taksikyydillä  kouluun ja takaisin. Meidän  perhe ei ollut muutenkaan ihan tavanomainen; meidän perheen leiväntienaaja oli päivätyönsä lisäksi huippu-urheilija, mestaruussarja- ja maajoukkuetason koripalloilija. Se tarkoitti työpäivän jälkeen  iltaharjoitusten lisäksi pelejä joka viikonloppu ja pelimatkoja ympäri Suomen.

 Uutena vuotena ja  pääsiäisenä – kun olisi kerrankin ollut aikaa perheelle – oli vuorossa maajoukkueleiri. Ja tietenkin maajoukkue reissasi pitkin maailmaa, Eurooppaa, Lähi-Itää ja Amerikkaa myöten. En ihmettele, että niin monen tutuksi tulleen pelaajan perhe-elämä oli vähemmän onnellista ja moni perhe hajosi. Eivät kaikki jaksaneet sopeutua. Johtuiko siitä, että pojat kotonaan näkivät huippu-urheilijan elämän rankan todellisuuden kun kukaan heistä ei päätynyt urheilijaksi. Myöhemmin high schoolissa pari nuorimmaista sentään pelasi golffia, olivat kumpikin koulun joukkueessakin.

 Niitä haaveita siellä takaraivossa kasvattelin ja hoivailin kaikki nämä vuodet, yhtä erityisesti: jonain päivänä vielä suoritan ne kesken jääneet opintoni. Kolmivuotinen peruskoulunopettajan kurssi jäi saattamatta päätökseen – paria tenttiä vaille, kuten sanonta kuuluu - , kun muut opiskelukaverini valmistuivat  keväällä 1971. Kuvittelin saavani opinnot valmiiksi saman kesän ja syksyn aikana. Mitä vielä: perhe vei kaiken aikani ja mielenkiintoni.

 Haudoin haaveitani 25 vuotta, kunnes nuorimmaisen oli aika siirtyä middle schooliin. Sain vihdoin soitetuksi vanhaan opinahjooni Turun Yliopistoon. Olin lentää pyrstölleni, kun puhelimeen vastasi  minun opiskeluaikojeni kanslisti! Kysyin, mitä tarvitaan, että saisin tämän ikuisuusasian pois mielestäni. Kanslisti totesi, että sorry vaan, joutuisit tekemään kaiken uudelleen. Tutkintovaatimukset kun ovat muuttuneet. Hautasin ne haaveet siltä istumalta.

 Mutta ei haaveitaan niin vain voi heittää, tuntui liian tyhjältä takaraivossa. Jonkin ajan kuluttua palasin Suomeen tutkaillakseni mahdollisuuksia. Marssin Työvoimatoimiston ovesta sisään Tampereen Kauppakadulla – ja kas, käteeni osui luettelo alkavista Pirkanmaan Ammattikorkeakoulun kursseista. Sairaanhoitaja, englanninkielinen  kurssi. Loppu onkin historiaa. Mutta eiväthän ne unelmat mihinkään lopu, eivät toki. Vielä nytkin, eläkkeellä ollen, leikin ajatuksella milloin mistäkin...Onhan siellä takaraivossa tilaa.

Pirjo-Leena Koskinen

Lake Worth Beach, FL