Amerikan Uutiset - Uutisarkisto

Istuin tässä aamuna muutamana odottelemassa pääsyä CT-kuvaukseen. Aika täyttä oli putiikissa jo aamutuimaan. Paikka ei ole muutenkaan suuren suuri ja katselin ympärilleni etsien vapaata istumapaikkaa. Ääntä oli paikassa monenlaista: sisääntulevia, sisälläolevia ja TV lisäsi oman osuutensa äänten kirjoon. En oikein pidä tämän paikan tunnelmasta, kun ahdasta on ja äänekästä, aina.

Suuri osa asiakaskunnasta on espanjankielistä, niinkuin olettaa sopii tässä kaupungissa ja tällä alueella. Henkilökunta myös osaa espanjaa kiitettävästi ja sujuvasti. Yritin löytää paikan, josta on näköyhteys ovelle, josta kutsutaan sisään. Yleisen hälinän johdosta kuuleminen voi olla hankalaa. Olen oppinut tämän asian tärkeyden, kun nimeni ei äänny paikallisten suussa lähellekään oikeaa. Usein, niin tälläkin kertaa, ovelle tuli nuori kuvausteknikko ja kysyi arasti ympärilleen tähyille: ’Liina?’ Kyllä, kyllä, minä se olen.

Vastaanottoneito oli jo tällä kertaa yllättänyt minut lausumalla sukunimeni täysin oikein, painotuksineen kaikkineen, josta häntä kiittelinkin. Espanjaa puhuvalle suomalaisten nimien lausuminen on usein helpompaa, olen huomannut. Siinä odotellessa siemailin sitä varjoainetta, bariumia, pullosta, jossa  oli vielä puolikas jälellä. Ja eikös vaan jonkun puhelin soinut, niinkuin aina tapahtuu näissä odotustiloissa. Ei se mitään, mutta kun tämä naisihminen alkoi selittää puhelimessa asiaansa kaikkien kuullen.

Kyse oli laki- ja poliisiasiasta. Siinä vilahteli poliisiraportti, vakuutusyhtiö ja lakimiesten kommentit, vaikka en olisi halunnut kuulla. Moniko meistä olisi oikeasti ollut kiinnostunut, epäilen ettei monikaan. Odotin tämän naisihmisen astuvan ulkopuolelle, mutta ei, siinä hän jatkoi selvitystä vielä kun minua haettiin sinne kuvaukseen. Edellisellä kerralla oli eräs sinnikäs naisihminen yrittänyt päästä puheisiin jonkun kanssa pitkin aamua, ja eikös vain onnistunut saamaan yhteyden juuri, kun hänen vuoronsa oli mennä kuvattavaksi. Niin tämä temperamentikas nainen päättäväisesti vastasi häntä sisään kutsuvalle teknikolle, ettei aikonut päästää tilaisuutta käsistään vaan puhuu puhelunsa ja vasta sitten kuvataan! 

En voinut taas olla vertaamatta tätä paikkaa ja aikaisemmin käyttämääni kuvauspaikkaa keskenään. Edellinen paikka oli rauhallinen, harvoin enempää kuin neljä asiakasta väljissä tiloissa, rauhallisessa ympäristössä. Mokomat vain muuttivat niin kauas, että katsoin viisaammaksi tyytyä tähän lähellä olevaan. Jos joutuu CT-kuvauksiin useamman kerran vuodessa ja hakemaan varjoaineen edellisenä päivänä 20 mailin päästä ja seuraavana päivänä ajaa saman matkan kuvaukseen, siinä säästää ajassa ja ajomatkassa.

No, saadakseen jotain voi joutua tinkimään jostain. En voi kokonaan heittäytyä viattomaksi minäkään tuossa puhelimen julkisessa käytössä. Olin pari vuotta sitten Suomessa ja sain puhelinsoiton Floridasta. Satuin olemaan junassa matkalla Tampereelta Hämeenlinnaan. Asia, josta soitettiin oli kiinnostava ja minä siinä innolla heittäydyin mukaan keskusteluun – kunnes huomasin  päiden kääntyvän katsomaan, kuka kiukkuisesti, kuka hämmästyneesti. Silloin minua nolotti. Vetäydyin vaunun  eteiseen ja alensin ääntäni, joka muutenkin on kyllä tarpeeksi kuuluva. Niinhän ne sanovat monet asukkaat Lepokodillakin, että vaikkei minua näy, ääneni – ja nauru- kuuluu. Isosta äänestä  on hyötyä ääneen lukiessa ja sitähän minä teen lauantaisin Lepokodilla. Sibeliuksen lapsenpiika Idan tarinaa luemme edelleen ja ne jotka ovat lukeneet kirjasarjan, tietävät, että jännitystä ja kimurantteja vaiheita riittää. Jos olette maisemissa, tervetuloa kuuntelemaan lauantaina iltapäivällä kello puoli neljän aikaan!

Pirjo-Leena Koskinen

Lake Worth, FL