Amerikan Uutiset - Uutisarkisto

Kun pakkasin laukkuja kesälomaa varten, laitoin mukaan keltaisen tuulitakin. Saappaat minulla oli jo valmiina Suomessa. Tietäen, että Suomen kesä voi näyttää loistavan aurinkoiset kasvonsa mutta yhtä hyvin sateisen, kolean ja kuraisen kääntöpuolensa, päätin olla ottamatta riskejä tänä kesänä. Sadetakkipelotin toimi: säät olivat mitä upeimmat, hellettä suorastaan! Naurakaa vaan mummon varustuksille, mutta vara ei venettä kaada, kuten sanonta kuuluu.

Kaikenlaisia havaintoja elämästä Suomessa tuli tehdyksi. Joka vuosi olen etääntynyt kauemmaksi siitä Suomesta, josta muutin tänne Floridaan. Kauppareissut ovat koettelemus, kun uusia tuotteita on pilvin pimein ilmestynyt kauppoihin ja vanhojen tuttujen tuotteiden ulkoasu on muuttunut niin, ettei niitä tunnista. Turhauttaa, kun pitää joka ryynipaketti lukea, mitä tämä nyt sitten on ja onko tämä luomukauraa, täysjyvää vai pikasellaista.

Kauppareissun jälkeen jalat ovat väsyksissä, kun kierrät ympäri hehtaarihallin kokoista kauppaa etsimässä ensiksi sitä oikeaa hyllyä, josta voisi löytää kahvipaketin. Joka kauppaketjulla on omat systeeminsä, minkä mukaan tuotteet on esille asetettu, eikä se logiikka ole minun ajatusteni mukainen useinkaan. Miksi voita ei voi laittaa maitohyllyn lähelle, vaan se löytyy parin hyllyvälin takaa osastolta ’rasvat’? Asioin siis kaupoissa vain pakon edessä, ja jos mahdollista, valitsin pienemmän kaupan. Mökkimme lähikauppa oli pieni – mutta isompiin verrattuna kamalan kallis. Ja voi sitä maitotuotteiden määrää, juustoja, jogurtteja ja viilejä, en edes tiedä, mitä kaikkea sieltä olisi löytynyt! Suomalaisen ruoan laatu ja puhtaus on edelleen korkeatasoista. Olin asettanut päämääräksi lomallani syödä niitä ruokia, joita täällä ei saa ja sen myös tein. Mustaa makkaraa, ryynimakkaraa, erilaisia versioita ruisleivistä ja niitä maitotuotteita, erityisesti juustoleipää eli amerikkalaisittainn ’squeeky cheese’ kuului valikoimaan. Onneksi perhekin suurelta osin suostui samoihin sapuskoihin kanssani.

En tunne myöskään niitä ihmisiä, jotka Suomen television ohjelmissa esiintyvät. Julkkiksia eli celebrities kuuluvat olevan paikallisten mukaan, mutta usein miettii, miksi tuo tai tuo ihminen on julkisuudessa ja paikallisten mukaan kuuluisa? Minun mielestäni aika usein on kysymys niinsanotuista turhista julkimoista, joita täällä Amerikassakin on pilvin pimein. Voi olla, että olen vuosien myötä muuttunut kriittisemmäksi- tai tullut kärttyisäksi.

Liikenne on rauhallista verrattuna täkäläiseen. Ihan henkeä piti haukkoa kotiin tullessa, kun Floridan liikenteen todellisuus iski vastaan ysivitosella. Kyllä Suomi on lintukoto vielä tässäkin mielessä! Ja se Suomen metsien määrä ja vihreys!  Tututkin maisemat olivat muuttuneet lähes tunnistamattomiksi, kun metsät kasvavat peittämään maisemaa tieltä näkymättömäksi.

Viidestä lapsenlapsestamme kolme osaa uida ja kaikki oppivat sukeltamaan tänä kesänä. Kolmen sukupolven sukellus koettiin myös, kun vaari, poikansa ja pojanpoikansa sukelsivat delfiinihypyllä  järveen yhtaikaa. Tai oikeammin manatee-sukelluksella, kuten poikani asian ilmaisi. No, komeaa oli kuitenkin! Nuorin, juuri kävelemään oppinut pikkuneiti olisi kävellyt suoraan laiturilta järveen, ellei hänestä olisi pitänyt kiinni kynsin hampain. Oikea vesipeto tulee hänestäkin. Järvessä oli parhaaseen aikaan toistakymmentä ihmistä, kaikki samaa sukua.

Kun elää kahdentoista hengen suurperheessä ja lisätään siihen  kaikki tutut ja muut sukulaiset, jotka kävivät kylässä, voi sanoa eläneensä täyttä elämää viiden viikon ajan. Nyt sulattelen kaikkea kokemaani, muistelen tiettyjä hetkiä haikein mielin, kuten nuorimmaisen ensiaskeleita ja  veikeää virnistystä, pojanpojan ekaa sukellusta, kun sain olla rohkaisijana ja tukena, pojantyttärien halausta mummolle kun läksimme kotimatkalle- kaikkea kohinaa ja tunteiden kirjoa, jota elämässä vastaan tulee...Elämältä se maistui!

Tässä tuoreeltaan matkalta saapuneena ja laukkuja purkaessani mietin jo seuraavaa kesää. Ihan takuulla otan taas mukaan sen keltaisen tuulitakin – sateen pelottimeksi.

Juttu ja kuvat:

Pirjo-Leena Koskinen

Teisko, Tampere