Amerikan Uutiset - Uutisarkisto

-Perhanan itikat, lipsahtaa suustani kun kolme äkäistä hyttystä yrittää ryystää niskani ja olkavarteni vanhuuden ohentaman ihoni läpi verta päästäkseen munimaan sadat munansa lähivesiin ja jatkamaan sukuaan. Täällä Lapin ”porstuassa” Koillismaalla hyttysillä on hyvät oltavat. Samoin ei ollut aina asianlaita saman seudun ihmisillä, joiden elämää Suomen kaikkien aikojen tuotteliain kirjailija Kalle Päätalo (1919-2000) kuvaa kymmenissä  pikkutarkoissa teoksissaan.

Kun nostan päätäni edessäni avautuu kuvankaunis kesäinen näkymä Taivalkosken Jokijärvelle, jonka saaria ja rantoja kattavat havupuut  Iijoen sinisten aaltojen hyväillessä rantoja. Ilma on raikas ja taivaalle leijuu muutama pilvenhattara. Kesähelteet ei ole yltäneet näille leveysasteille vielä tänä suvena, tuskin kunnolla koko Suomeenkaan.

–Katsopa, eipä tuo asuinrakennus ollut suuren suuri. Kuinka yhdeksänhenkinen perhe mahtui asumaan noin pienessä talossa?  Ja tuolla rannassa on se sauna, johon perhe marssi kylpemään  avojaloin talvipakkasillakin, osoitan alaspäin järvelle viettävän nurmipolun päässä pilkottavaa punaista saunarakennusta, tokaisen Päätalo-faniksi  joutuneelle vaimolleni. Edessämme aukeaa paljonpuhuttu Kallioniemi, Kalle Päätalon synnyinkoti, jonka ankeasta elämästä tällä kallioisella niemellä ovat suomalaiset lukeneet noin 3,5 miljoonan kirjan verran.

-Aika suoritus metsätyömieheltä, joka jäi aikoinaan lähes täysin vaille koulusivistystä, valistan toista matkakumppaniani, lapsuusajan ystävääni  Juha Virkkusta. Vaikka Juha on viettänyt nuoruudessaan pitkiäkin ajanjaksoja viereisessä Pudasjärven kunnassa työkomennuksilla, Päätalo ei ole hänelle tuttu kuin nimenä. En toki itsekään kiinnostunut hänen tuotannostaan aikuiseksi  vartuttuani - siitäkään huolimatta, että asuin Tampereella Päätalon maisemissa yli 20 vuotta seuraten hänen liitoaan kaupungin parhaana veronmaksajana vuodesta toiseen 1980- ja 1990-luvuilla. Myöskään se, että olen itsekin ansainnut elantoni kirjoituskonetta näpyttelemällä, ei vienyt minua hänen teostensa ääreen. Sen teki anoppini jäämistö.

Matka Oulusta koilliseen  ”ylimaihin” Taivalkoskelle kestää nykyisin aika tasan kaksi tuntia henkilöautolla. Nopeamminkin pääsee, jos ei välitä tien poskessa tököttävistä ”peltipoliiseista” eli automaattisista kameravalvontapylväistä. Luettelemme vaimoni kanssa merkittäviä paikannimiä Talvalkoskea lähestyttäessä ja kylään saapuessamme ohjaamme auton päätieltä oikealle kohti  parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Jokijärven kylää. Juha kuuntelee kummastuneena, kun paikkojen nimilista vain sakenee mitä lähemmäksi Jokijärveä etenemme.

-Katso, tuo oli varmaankin Kummun Kallen talo. Se on juuri oikean matkan päässä tiestä ja sen juuri näköinen kuin Kalle kirjoissa kertoo, hihkaisen. Kummun Kalle oli Kalle Päätalon setä, jonka vaimon saksalaiset houkuttelivat mukaansa jatkosodan aikana. Kummun maisemissa oli myös saksalaisten vankileiri ja tien yllä kekottivat sakujen ampumatornit konekiväärein varustettujen vartijoiden valvoessa silmä tarkkana tiellä kulkijoita.

 -Sannoitteko ettette koskaan oo ollu täällä enne, Juha kysäisee minulle tutulla Oulun murteella. –Mistä voitte tietää kaikkien paikkojen nimet ja missä ne sijaitsee, hän jatkaa.

- Olemme lukeneet ja kuunnelleet koko Iijoki-sarjan, pian kahteenkin kertaan, selitämme vaimoni kanssa yhdestä suusta. Päätalo-projektiimme on kulunut tällä hetkellä jo nelisen vuotta ja pian olemme valmiit kesäisin Taivalkoskella pidettävien Päätalo-päivien tietokilpailuun. Tämän enempää meidän ei tarvitse selittää Juhalle sitä pikkutarkuutta, jolla Päätalo piirtää kirjojensa sivuille lapsuutensa maisemat ja luonnon. Me olemme Päätalo-kurssimme käyneet, vieläpä erinomaisin arvosanoin minkä Juha voi nyt pistää merkille omin silmin ja korvin.

Oma lukunsa on henkilömäärä, joka esiintyy Iijoki-sarjan sivuilla. Luvun on arvioitu nousevan useisiin tuhansiin.Tarkkaa tietoa  tuskin on kenelläkään. Kalle itse pääsisi varmasti lähimmäksi, mutta hän on levännyt Tampereen Messukylän kirkon nurmen alla  on viitisentoista vuotta. Kalle Päätalon nuoruusajan haave oli tulla kirjailijaksi ja siihen hän katsoi olevan parhaat mahdollisuudet Tampereella, jonka kirjailijakaarti oli astunut esiin juuri ennen sotia laajalla rintamalla.

Iijoki-sarjan käsittämätän henkilömäärä selittyy sillä, että kirjailija piti koko elämänsä ajan päiväkirjaa. Pedantiksi ja pikkutarkaksi todistautuneen kirjailijan muistiinpanot lienevät samaa tasoa kuin hänen kirjallinen tuotantonsakin. Oli vahinko, että vierailu Taivalkoskella sijaitsevaan Päätalo-museoon jäi meiltä tällä reissulla tekemättä. Kirjailijan lukemattomia muistivihkoja säilytetään nykyisin museon arkistossa.

Kaarlo ”Kalle” Alvar Päätalon 26-osaista omaelämänkerrallista  Iijoki-sarjaa pidetään maailman pisimpänä romaanina.  Sellainen se onkin, sillä kirjan vuodessa julkaissut kirjalija jatkaa uskollisesti aina siitä mihin edellinen romaani loppuu. Kirjat olivat aluaan jopa 800-sivuisia, mutta kustantaja Gummeruksen stilisoiva toimittaja kummasi teksteistä aina noin neljänneksen jotta teokset olisivat mahtuneet normaalilevyisiin kirjahyllyihin. Tietysti näin mainostekstejä kirjoittamalla itsensä elättäneen copy writerin näkökulmasta voisi tässä heittää mainosalalta tutun sloganin:

”Hyvä Anni-täti. Minun piti kirjoittaa Sinulle lyhyt kirje mutta kun ei ollut aikaa, kirjoitin pitkän kirjeen.”

Suomeksi sanottuna suurin aika kirjallisessa prosessissa kuluu tekstin typistämisessä olennaiseen. Mutta Kallehan ei ollut näitä kursseja käynyt. Mitä anoppini jäämistöön ja vaimoni ”joutumiseen” Päätalo-faniksi tulee, peri hän näkövammaiselta äidiltään koko Iijoki-sarjan CD-kiekkoina, joilla erinomainen lukija Kaukovalta Ylänne antaa keskeisille henkilölle elävän ja tunnistettavan persoonan kaikkine murrevivahteineen ja maneereineen.

Heti ensi ceedeeltä jäimme molemmat Päätalon koukkuun kuin siika Kirkkosaaren rannassa. Ja siinä myös pysymme.

 Teksti ja kuvat:

Mikko Koskinen,

Taivalkoski, Suomi